Vittuuntunut. Onnellinen. Ylpeä. Haikea. Surullinen. Viha. Nämä kaikki tunteet kävin läpi sillä samalla hetkellä, kun pelasin joukkueeni kanssa tämän vuoden Power cupin pronssiottelussa Raahessa. Odotukset olivat kovat, takana oli jo alkulohkon voitto ja järjetön määrä taisteluja. Silti pääsy neljän parhaan joukkoon oli se unelmien saavutus, ei sillaisesta edes kuviteltu, kun keskiviikkonna lähdettii bussilla kohti Raahea.
"Mennään pitämään hauskaa, onhan tää meidän viimeinen turnaus yhdessä" Niin me pidettiinkin, yllättäen lohkovoitto ja paikka kahdeksan parhaan joukossa.
Lauantaina alkoi taistelu jatkolohkon kahden parhaan joukkoom ja mitalipeleihin. Tiukka taistelu ja kaksi voittoa neljästä, mutta yksi joukkue voisi vielä kääntää kaiken. Oltiin jo luovutettu, kunnes tulokset kertoivat, että olimme lohkomme kakkosia: Yksi hävitty erä vähemmän kuin vastustajalla. Pisteet tasan, voitot tasan, mutta se yksi erä ratkaisi kaiken. Ensimmäiset onnenkyyneleet vyöryivät yhden jos toisenkin silmistä, se oli jotain niin uskomatonta, uskoa sitä, että meillä on oikeesti mahdollisuus saada mitali maailman suurimmasta lasten ja nuorten lentopalloturnauksesta. Se onnellisuus ja ylpeys mitä sillä hetkellä koin joukkuetta kohtaan oli jotain käsittämätöntä.
Viimeinen päivä, mitalipelit ja pienet paineet, vaikka sovittiin, että oli tulos mikä tahansa, me pidetään hauskaa, koska tää joukkue ei enää ensi kaudella jatka yhdessä. Haikeus tän joukkueen hajoamisesta on ihan järkyttävää, mä en halua. Ei mun harrastus tähän lopu, mutta tää joukkue on kasvanut mulle toiseksi perheeksi tän yhden kauden aikana.
Kun välierät alkoi klo 12, meillä ei ollu mitään hävittävää, oltiin varmasti seuran paras joukkue. Joka tapauksessa oli mahdollisuus pelata mitalista ja mentiinkin kentälle pitämään hauskaa. Peli oli tiukka ja meidän kohtaloksi tuli pelata pronssista, mutta ainakin me hävittiin hyvällä, omalla pelillä. Toisin kuin pronssiottelussa...
Peli myöhästyy, tuomareita ei näy missään. Tuomareiden vihdoin saapuessa kentälle, molemmat joukkueet huomaavat saman: aikuiselle mieshenkilölle joka järjestäjän kautta on tuotu tuomaroimaan pronssipeliä, opetetaan ihan alusta asti mitä eri merkit tarkoittavat.
Täysin epäpätevä tuomari tuodaan tuomaroimaan pronssipeliä. Siinä vaiheessa kiehahti hieman jokaisessa päässä ja ärräpäitä lensi suusta jos toisesta. Joukkuueena lähdettiin silti pelaamaan omaa peliä ja pitämään hauskaa, mutta reilu johto kaatui ja tuotti meille ensimmäisen erän tappion.
Toinen erä lähti käyntiin uudella tuomarilla, yhtä hukassa kuin edellinenkin. Selvät virheet jää puhaltamatta, ja lopulta turhautuminen voitti mut tunteikkaana pelaajana. Alkoi itku, josta ei tullut loppua. Harmittaa, että tärkeä peli kaatuu tuomareihin: kentällä makaa loukkaantunut pelaaja, mutta tuomarilla kiire saattaa peli loppuun, eikä yhtään myötätuntoa. Peli päättyi meidän selvään tappioon, ja puolet joukkueesta itkee: kukaan ei itke sitä, että meidän kohtalo oli jäädä ensimmäisenä mitalien ulkopuolelle, vaan sitä, että tärkeä peli kaatui selvästi kokemattomiin tuomareihin. Annan tottakai kaiken kunnian myös vastustajalle: pelasivat hyvää peliä ja olivat tällä kertaa parempia, ansaitsivat mitalinsa.
Itkin ja itkin, viimeinen peli yhdessä oli ohi, enkä halunnut uskoa, että se päättyi näin. Meidän piti juhlia, mutta onnenkyyneleet vaihtuivat huutoon ja itkuun. Tätä kirjoittaessani (
eli sunnuntaina ) istuin bussissa matkalla kotiin, kyyneleet edelleen silmissä, sillä nyt se on ohi. Tää kausi on ollut ihana, oon saanut tehdä koulun ohella sitä, mitä oon halunnut, tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin ja saanut itselleni uuden perheen. Syksyllä kausi jatkuu vain yhden joukkueen mukana, jossa myös osa tästä mun toisesta joukkueesta on mukana. Kahdessa joukkueessa pelaaminen on ollut tosi raskasta, mutta sen arvosta. Oon saanut niin paljon kokemusta, että nyt on hyvä jatkaa eteenpäin. Vaikka tästä lähin oon vain A-junnu, tän kauden B-joukkue pysyy ikuisesti mun sydämessä ja elämässä. Kiitos kaikki rakkaat valmentajat, jojo eli mun ihana varaäiti ja mahtavat joukkuekaverit, jotka mahdollistitte syksyllä mun tulon joukkueeseen ja olitte mun tukena niin kentällä kun sen ulkopuolella. <3
